Kuukausi: helmikuu 2017

Lukiolaisuus on kuin polttomerkki ja taatusti luo negatiivisia mielikuvia työnantajille. Ainakin tässä kylässä ja varmasti muuallakin.

Olen ollut vain yhtenä kesänä oikeissa kesätöissä ja silloin pääsin sisään vain koska kaverini suositteli minua yrityksen pomolle. Rakastin sitä työtä ja viihdyin työympäristössä, mutta ilmeisesti työpanokseni ei ollut riittävää, että olisin päässyt toisenakin kesänä. Tähän vaikutti varmaan se, että kyseisen yrityksen toiminta pieneni, eikä tarvetta kesätyöntekijöille ollut.

Olin koko yläasteen jokaisen kesäloman serkkuni talleilla tallirenkinä ja kotona ollessani leivoin kakkuja ja vahdin lapsia pientä korvausta vastaan. Lukioon tullessani päätin hakea oikeita kesätöitä. Tästä alkoi tuskien taival.

Kun käyn oikeastaan missä tahansa yrityksessä kysymässä ”otatteko kesätyöntekijöitä?” He vastaavat ”kyllä, missä koulussa olitkaan?” Kerron rehellisesti, että olen lukiossa ja keskustelumme päättyy siihen. Minulle vain ilmoitetaan, että emme tarvitse työpanostasi.

Toiset työnantajat vastaavat sähköpostilla ihan kesän lopussa automaatti viestillä, että emme tänä kesänä ota kesätyöntekijöitä. Kun menen kyseiseen yritykseen kesän aikana siellä onkin nuorempia kesätyöntekijöitä yläasteelta tai ammattikoulusta.

En aio luovuttaa työnhaun suhteen, sillä minulla on muuten edessä pitkä välivuosi jouten ollessa. Kyllä, minua ärsyttää lukiolaisuus. Jos voisin, pyyhkisin koko lukio taustani pois. Kaikki sanovat, että lukion jälkeen sinulla on paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Voi olla, että ne mahdollisuudet tosiaan tulevat vasta tulevaisuudessa eikä itse lukio ajasta olekaan sen kummempaa hyötyä. On vain aika vaikea kartuttaa työkokemusta, jos kukaan ei anna mahdollisuutta edes aloittaa.

Työhakemusten täyttö on hyvin hankalaa, kun kysytään 3 merkittävintä työpaikkaa ja tehtävää. En aio lannistua, mutta ei työnhaku helppoa ole.

Minulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita tai ystäviä. Olen ollut aina hyvin vaikeasti lähestyttävä ja ujo. Minun on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään sitä. Pelkään, jos petyn ja tulen satutetuksi. En myöskään ole mikään porukan hauskuuttaja, en nauti huomionkeskipisteenä olosta.

Nykyään olen päässyt yli kaikista ennakkoluuloistani, mutta en siltikään odota liikoja uudelta tuttavalta. Tai oikeastaan odotan paljon, mutta en haluaisi myöntää sitä. Petyn usein uusissa ja vanhoissa ystävyyssuhteissa.

Petyn, koska olen hyvin auttavainen ja teen ihmisten puolesta kaikkea. Olen yleensä se, joka pitää yhteyttä. Petyn, kun vastakaikua ei kuulu. Olen menettänyt monta hyvää ystävää, vain koska ei tule pidettyä yhteyttä. En minä jaksa aina olla se, joka laittaa viestiä tai soittaa.

Sitten koenkin itseni tarpeettomaksi ja huonoksi ystäväksi. Poikaystäväni puhelin kilkattaa jatkuvasti viestejä, soittoja, seuraus- ja kaveripyyntöjä. En halua enää luottaa kehenkään. En luokittele parhaaksi ystäväkseni ketään. Olen huomannut, että ne parhaat kaverit satuttaa eniten ja jättää lopulta yksin.

Olen kuullut monesti sanottavan, että olen liian kiltti. Ehkä. Mutta haluan vain olla hyvä ystävä. En halua uskoa, että ihmiset käyttää hyväntahtoisuuttani hyväkseen. Monen pettymyksen jälkeen olen vähentänyt kiltteyttäni. Minusta on tullut enemmän suojautuvainen ja torjuva muita kohtaan, mutta autan silti jos joku pyytää apua.

Olen hyvin huono lähtemään kotoani pois näkemään ihmisiä, sillä kotona olen turvassa maailmalta. Ei juorut ja pilkat tule oven läpi. Hyvinä päivinä, jos lähden käymään jossain olen vain hetken poissa. Tähänkin olen yrittänyt tehdä muutosta. Pikkuhiljaa kärsii ollakin kauemmin poissa kotoa. Hyvin harvoin.

Ristiriitoja, kun haluaa olla ihmisten kanssa, mutta haluaa olla kuitenkin yksin. Kaiken lisäksi vihaan olla yksin.

Blogin kirjoittaminen on vielä aika vierasta. En ole koskaan pitänyt sosiaalisen median päivittämistä kovin tärkeänä, eikä minulla ole ollutkaan mitään sanottavaa.

Nyt kuitenkin haluan jakaa ajatuksiani muille. Odotin innolla lukuloman alkamista, mutta kun se alkoi tulin toisiin ajatuksiin. Minulla on vain yksi aine kirjoitettavana tänä keväänä. Matematiikka. Elämä käy pikkuhiljaa tylsäksi ja ikäväksi, jos vain laskee laskuja 8 viikkoa putkeen.

Olen ollut nyt neljä viikkoa kotona ja lukenut. Kyllä, olen oppinut jotakin, mutta tämä jouten olo saa minut hulluksi. Olen muuttunut kauheaksi ja kiukuttelen poikaystävälleni turhista.

En viihdy yksin, en ollenkaan. Vihaan yksin oloa. En saa mitään aikaiseksi, koska eihän kukaan ole katsomassa mitä teen vai teenkö mitään. En ole keksinyt korvaavaa toimintaa koulun tilalle. Yksinomaan matikan laskeminen ei sitä korvaa. Mietin jo lenkkeilyä, mutta ehkä blogin pitäminen on minulle parempi ratkaisu.

Törmäsin heti muuriin ja ristiriitoihin aloittaessani tätä. Ensimmäisenä tajusin, että kaikki pystyvät lukemaan blogiani. Tämä toi kauheat paineet, että olisinko tarpeeksi hyvä kirjoittamaan. Olen aina rakastanut kirjoittaa, mutta onnistumisen halu käänsi ajatukseni, etten olisikaan enää niin hyvä.

Toinen ristiriita tulikin jo blogin luonti vaiheessa. Ei mitään hajua, miten palvelin toimii. Sähläsin monen eri tarjoajan kanssa ja mikään ei onnistunut. Pikku hiljaa olen yrittänyt pärjätä. Olen ihminen, joka ei mielellään pyydä apua. Haluan näyttää muille, että osaan itsekin. En ole täysin tarpeeton, vaikka sille minusta on tuntunut tänä aikana.