Minulla ei ole koskaan ollut paljon kavereita tai ystäviä. Olen ollut aina hyvin vaikeasti lähestyttävä ja ujo. Minun on todella vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään sitä. Pelkään, jos petyn ja tulen satutetuksi. En myöskään ole mikään porukan hauskuuttaja, en nauti huomionkeskipisteenä olosta.
Nykyään olen päässyt yli kaikista ennakkoluuloistani, mutta en siltikään odota liikoja uudelta tuttavalta. Tai oikeastaan odotan paljon, mutta en haluaisi myöntää sitä. Petyn usein uusissa ja vanhoissa ystävyyssuhteissa.
Petyn, koska olen hyvin auttavainen ja teen ihmisten puolesta kaikkea. Olen yleensä se, joka pitää yhteyttä. Petyn, kun vastakaikua ei kuulu. Olen menettänyt monta hyvää ystävää, vain koska ei tule pidettyä yhteyttä. En minä jaksa aina olla se, joka laittaa viestiä tai soittaa.
Sitten koenkin itseni tarpeettomaksi ja huonoksi ystäväksi. Poikaystäväni puhelin kilkattaa jatkuvasti viestejä, soittoja, seuraus- ja kaveripyyntöjä. En halua enää luottaa kehenkään. En luokittele parhaaksi ystäväkseni ketään. Olen huomannut, että ne parhaat kaverit satuttaa eniten ja jättää lopulta yksin.
Olen kuullut monesti sanottavan, että olen liian kiltti. Ehkä. Mutta haluan vain olla hyvä ystävä. En halua uskoa, että ihmiset käyttää hyväntahtoisuuttani hyväkseen. Monen pettymyksen jälkeen olen vähentänyt kiltteyttäni. Minusta on tullut enemmän suojautuvainen ja torjuva muita kohtaan, mutta autan silti jos joku pyytää apua.
Olen hyvin huono lähtemään kotoani pois näkemään ihmisiä, sillä kotona olen turvassa maailmalta. Ei juorut ja pilkat tule oven läpi. Hyvinä päivinä, jos lähden käymään jossain olen vain hetken poissa. Tähänkin olen yrittänyt tehdä muutosta. Pikkuhiljaa kärsii ollakin kauemmin poissa kotoa. Hyvin harvoin.
Ristiriitoja, kun haluaa olla ihmisten kanssa, mutta haluaa olla kuitenkin yksin. Kaiken lisäksi vihaan olla yksin.